Ollaan taas palattu arkeen. Kyllä se vkl jakso panostaa että tehdään sitä ja tätä, mutta eipä enää.. No okei molemmilla on ollu töitä ja on ollu väsyksis, mutta silti. Ärsyttää kun on vähä ristiriitaiset tunteet, taas. Olin eileen kylällä tapaamassa ystäviä ja viettämässä iltaa muutaman tunnin. ystäväni tai osa oli vain tuttuja joille sanon hei vain, mutta kuitenkin. He suunnittelivat että tehdään jotain jännää ja kivaa.. olin vähän harmissani koska en minä voi tehdä mitään jännää ja kivaa koska en jaksa ilmoittaa poikaystävälleni että menen sinne ja sinne, saanko luvan? Niinkuin vanhemmilta piti kysyä nuorempana. Jotenkin se on alkanut ärsyttämään. Se ainainen kysely että sopiiko se sinulle. aina.. ja eipä poikaystäväni ollut kovin innostunut että oon kylällä, mutta ajattelin että olkoot mitä mieltä tahtoo. Minä en kotona enää oo sekunttiakaan.

Mutta on meillä ollut hyviäkin hetkiä :) ja ei se muutos tuostanuon vaan tapahdu, mutta kunpa se tapahtuisi..

Toinen asia joka painaa mieltäni on se että kun menen kylälle olen yhdestä ystävästäni riippuvainen. Hän on ainut ystäväni enkä uskalla mennä sinne ilman häntä kun en ole puhunut kenellekkään pitkiin aikoihin. Se tuntuu kurjalle. Miten yli vuodessa voi tapahtua niin etten uskalla mennä minnekkään ilman ystävää tai tuttua jolle uskallan puhua. (paitsi kaupungille). Olen niin yksin..