Mun elämä on kertakaikkiaan sekaisin. Tämä asia lähti niinkin tyhmästä asiasta kun abi risteily, mutta oikeastaan hyvä näinkin. Kysyin poikaystävältäni että saanko mennä sinne että pian pitäis ilmoittautua. No hän oli vähän sitä mieltä että ei, mutta sanoi aika ilkeästi että mene nyt sitte vaan. Menee fiilikset lähtee minnekkää ku toinen on tollanen. Okei no sillon kun poikaystäväni oli armeijassa ja hän kysyi minulta että saako hän mennä risteilylle kun he menivät sillon kun tj0. Sanoin että kyllä hän voi mennä, mutta hän ei mennyt ja sillon lupasin etten sitten minäkään mene abi risteilylle, mutta nyt olen tullut toisiin aatoksiin etten halua olla sieltä pois. Jään aina kaikesta kivasta pois joten emmä halua aina jäädä joten päätin että meen sinne.

No siitä sitten lähti meidän riita. Hän haki minut koulusta ja koti matkalla puhuttiin meidän suhteesta ja siitä että mä en kertakaikkiian enää jaksa tätä että mun elämä on jämähtänyt totaalisesti, mä en uskalla sanoa mitään mitä tehdään ja  näin pois. Ja sanoin että mietin että pystynkö enää jatkamaan. Poikaystäväni sanoi että hän muuttuu. Ja kyllä mä sen uskon koska se on rehellisin ihminen jonka tiedän, mutta ei se riitä mulle. Sillä munkin pitäis muuttua. Oon ollu aina hiljaa ja nielly kaikki ajatukset pois. Kuinka voin enää sanoa ääneen mitä ajattelen tai mitä haluan tehdä kun olen niin kauan pitänyt ne sisälläni?

Poikaystäväni on yrittänyt lähettää viestiä ja että nähtäisiin, mutta emmä pysty puhumaan kun pelkään että kaikki vaan kääntyy taas normaaliksi ja olen niin katkera ja vihainen ja silti haluaisin antaa anteeksi, mutta en tiedä pystynkö enää. Oon niin väsyksissä.

Tänään hän antoi minulle lahjan. Korvikset ja kaulakorun ja ei näyttänyt kovin halvoilta. Ärsyttää miksi hänen pitää ostaa minulle lahjoja jos hän ei edes tiedä jaksanko jatkaa enää. mutta se tekee kaikista kipeintä nähdä rakkaansa itkemässä, mutta minun ei saa antaa aina heti periksi.. Sen olen tässä vuosien varrella oppinut.

Vähänkö masentaa tällänen sateinen ilma ! Ja toiseksi vituttaa mun tylsä viikonloppu. Olin koko vkl kotona ja arvatkaa kaksi kertaa olisinko halunnut tehdä jotain kun on synttärit? Ja koulukin on aika perseestä. Ei jaksais yhtää koko ajan olla lukemas, mut on niin vaikiaa asiaa. Mutta ei mulla nyt niin huonosti asiat oo. Toivottavasti. 

En oo oikee kirjotellu tänne viimeaikoina hirveesti. Muutenkin jääny koneella oleminen vähille, mutta eiköhän tää tästä jotenki sutviinnu taas tää mun elämä. Asiat vaan pyörii pääs ilman että niitä saa järjestykseen. Oikeen enää ittekkää tiedä mitä elämältä haluaa..

Miten ihanaa taas perjantaina kotona ja vielä yksin. Kuinka turhauttavaa. Kiva kuunnella kavereiden jutustelua siitä miten kiva vkl heillä on tulossa ja mietin että hei täytän 17 vuotta sunnuntaina ja en tee yhtään mitään. Oon tehnyt poikkeuksellisen paljon läksyjä perjantaiksi ja harkitsen jo nyt että teen vielä lisää kun ei tämä tietokoneenruudun töllöttäminen kovin innostavalta tunnu. Oon jo aikani kuluksi tyhjentäny musiikki kansiota turhista musiikeista ja kännykän musiikki listan myös. Kaipasi jo uudistusta :D

Oon miettinyt että miten meidän suhde kestää nämä lukion 2 viimeistä vuotta. Nimittäin en aijo jäädä pois vanhojen tansseista tai abiristeilystä yms.. Ja nyt kun ollaan meinattu että pidettäis lukiolaisille bileet ja en kyllä haluisi jäädä aina pois ku järjestetään jotain kivaa. Muutenki viime päivinä en edes oo halunnu nähdä koko ihmistä. Ja jos hän tulee meille niin emmä osaa enää niinkään jutella päivästäni yms.. Teen vaan omia juttujani. Tiedän se on väärin, mutta kaipaan vaan vähä etäisyyttä hetkeksi..

No näihin sanoihin ja tunnelmiin taidan mennä tekemään jotain tosi jännittävää eli ehkä viho viimeistä asiaa mitä perjantaina ei saisi tehdä.. :(

Mä en ymmärrä enää mun negatiivisuutta? Ajattelen kaikki negatiivisesti. Nytkin.. Mua taas vituttaa vaihteeksi. Oon täs orottanut että tehtäis jotakin tänään kun olis viimeinen vapaa ennen kun taas koulut alkaa. Tehtäis jotain kivaa, mutta ei. Käytiin tänään kaupungilla, mutta emmä tiedä. Ei se riitä mulle, että kierrellään vähä kauppoja. Nytkin se keksii koko ajan jotain muuta tekemistä. Joten kai mun pitää tyytyä olemaan vaan kotona ja tylsistyä taas vaihteeksi. Niinkun olen ollut kun pääsi peruskoulusta ja sillee. Ääähh...

Ollaan taas palattu arkeen. Kyllä se vkl jakso panostaa että tehdään sitä ja tätä, mutta eipä enää.. No okei molemmilla on ollu töitä ja on ollu väsyksis, mutta silti. Ärsyttää kun on vähä ristiriitaiset tunteet, taas. Olin eileen kylällä tapaamassa ystäviä ja viettämässä iltaa muutaman tunnin. ystäväni tai osa oli vain tuttuja joille sanon hei vain, mutta kuitenkin. He suunnittelivat että tehdään jotain jännää ja kivaa.. olin vähän harmissani koska en minä voi tehdä mitään jännää ja kivaa koska en jaksa ilmoittaa poikaystävälleni että menen sinne ja sinne, saanko luvan? Niinkuin vanhemmilta piti kysyä nuorempana. Jotenkin se on alkanut ärsyttämään. Se ainainen kysely että sopiiko se sinulle. aina.. ja eipä poikaystäväni ollut kovin innostunut että oon kylällä, mutta ajattelin että olkoot mitä mieltä tahtoo. Minä en kotona enää oo sekunttiakaan.

Mutta on meillä ollut hyviäkin hetkiä :) ja ei se muutos tuostanuon vaan tapahdu, mutta kunpa se tapahtuisi..

Toinen asia joka painaa mieltäni on se että kun menen kylälle olen yhdestä ystävästäni riippuvainen. Hän on ainut ystäväni enkä uskalla mennä sinne ilman häntä kun en ole puhunut kenellekkään pitkiin aikoihin. Se tuntuu kurjalle. Miten yli vuodessa voi tapahtua niin etten uskalla mennä minnekkään ilman ystävää tai tuttua jolle uskallan puhua. (paitsi kaupungille). Olen niin yksin..

Pari päivää sitten vihdoin uskaltauduin. Oli jo niin pakko, koska meinasin jo aivan räjähtää. Sanoin poikaystävälleni että onko tässä suhteessa enää mitään järkeä? Etten jaksa enää kun ei ole oikeen ystäviä ei mitään kuin hän. Poikaystäväni tietenkin pelästyi. Aluksi sanoin että haluan olla yksin, mutta sitten illalla hän soitti että hän tulee meille että nyt puhutaan rauhassa asiat selviksi. Emmin hetken aikaa koska tunsin haluavani olla yksin, mutta suostuin lopulta. Puhuimme kaikki asiat selviksi. Ja tunsin kuinka joku solmu aukesi. Tajusimme mikä on mennyt pieleen ja hän sanoi että hän on tehnyt väärin kun on kieltänyt tapaamasta ystäviä ja että hän on huomannut kuinka ystäväni välittää minusta. En oikeen tiennyt uskoakko, mutta ajattelin että mitä menetän jos katson muuttuuko tämä todella.. Sinä yönä itkin ihan hirvesti. En muista koska olisin itkenyt niin paljon..

Eilen pyysin ystävääni järvelle ottamaan aurinkoa. Oli tosi mukavaa olla pitkästä aikaa ystävän kanssa muuallakin kun koulussa. Ja tottakai, puhua tyttöjen juttuja :) Ja poikaystävän kanssa käytiin myös kahestaan uimassa. Niin sen ajan voi sumplia että on ystäville ja parisuhteelle aikaa.

Toivottavasti kaikki nyt menisi hyvin ja suhteemme todella muuttuisi. Olisi sääli jättää niin ihana mies. :(

Luin eileen taas kerran horoskooppeja. Ja bongasin tämän kohdan:

"Rakkausasioissa saa Skorpparilta usein intohimoisuuden kylkiäisenä omistavuutta ja mustasukkaista ehdottomuutta, jotka eivät ole omiaan takaamaan harmonista yhteiselämää."

poikaystäväni on skorppioni.

Minulla oli edellisiltana kiva ilta pitkästä aikaa. Oltiin festareilla. Ja näin ihania bändejä piitkästä aikaa. Poikaystäväni sain mukaan sinne raahattua. Aluksi sinne mentäessä olin hänelle vielä vihainen, mutta kun olin saanut vähän alkoholia ja näin vanhoja ystäviä niin lepyin hetkessä. mistä se johtuu että kun teemme jotain niin lepyn ? Ja nyt katkeruus tulee pikkuhiljaa takaisin.

Meinasi itku päästä kun vanha ystäväni sanoi että on ikävöinyt minua. Kännissä kyllä mutta luulen ettei hän valehdellut. Se tuntui oikeastaan hyvältä, mutta nyt kaipaan kahta kauheammin ystäviä. Myös näin hoito kaverin. Oltiin oltu samassa hoidossa pienenä. Toki hän ei muistanut minua mutta on kiva nähdä niitäkin vaikka ei ole hoidon jälkeen oltu missään yhteydessä.

Tunsin eläväni sinä iltana. Nauroin pitkästä aikaa kunnolla.  Mutta minä haluan jatkaa aina vielä kun poikaystäväni on lähdössä. En millään malttaisi lopettaa kun teemme niin vähän asioita. Sellaisia mistä minä tykkään ja miten malttaisin lähteä kun kerrankin saan jutella "ystävien" kanssa.

Olin kolme päivää erossa hänestä mikä todella teki hyvää. En lähettänyt paljon viestejä ja muutaman kerran vain soitin. Ei edes huvittanut kertoa mitä olen tehnyt. Eileen hän vain tuli meille. Emme jutelleet paljon mitään. Annoin tuliaiseni, koska olimme olleet matkalla. Hän lähti meiltä yhtäkkiä sanomatta mitään. Ajattelin että hän kyllästyi ja lähti kotia. Täytyy myöntää että ainakin toivoin niin. Oli pakko lähteä lenkille selvittämään pää. ja niin hän tuli vastaan. Ei hän ollutkaan suuttunut minulle. Haluan koko ajan jonkun riidan että saan sanotuksi asiat mutta ehkä ne tulevat pian ulos itsekseen, oikeasti. Olen puinut niin paljon tätä asiaa.

Kotona kun katsoin tv:tä hän halusi suudella minua ja hyväili minua. Se tuntui hyvälle, mutta joku päässäni vain sanoo ei. En halua että hän koskee minuun vaikka se tuntuu oikeasti hyvälle.

Ehdotin hänelle että mennään festareille mutta sain vaistaukseksi emmä tiedä. Siinä meni fiilikset. Oon sanonut että mennään kattomaan jotain bändejä ja sitten hän sanoo emmä tiedä. Ei mulla oo ketää muutakaa kuka sinne lähtis. Kai sinne pitää sitte lähteä yksin. Kyllä olen hänen ehdotuksiin suostunut vaikka ei kiinnostakkaa joten hän ei ikinä voi suostua minun ehdotuksiin. ja sitten valittaa kun en sano että mitä tehtäis. No miksiköhän en ??

 "Liian usein kaipaan niitä hetkiä,
et saisin yksin nukahtaa ja herätä.
Ei tarvis jännittää,
ja sisintänsä selvittää,
kun ei sitä ymmärrä.. itsekkään."

 "Mulle tämä syvä hiljaisuus,
on parempi kuin huono valhe uus.
En voi sanoo suoraakaan,
et 'joo, edelleen ahdistaa',
kun me sitä jäätäis sitten kelaamaan."      "Mut hei, ei tää oo helppoo mullekaan.
Mä en vaan pysty sanomaan,
mikä mieltä painaa.
Joo.. ja mä tiedän, ettet jaksa kovinkaan kauaa."

Luen hirveästi horoskooppeja ja tämä hiukan kolahtaa minuun. Toiset uskoo toiset ei. En tiedä ovatko totta, mutta minkä sille mahtaa kun uskoo..

Otin tämän astro.fi sivuilta

"Kun sinulla siten hetken kuluttua on kattosi alla tyytymätön, tiuskiva ja ahdistunut vaimo, saat syyttää vain itseäsi. Olet mennyt samaan halpaan, johon useimmat Leijonanaisten miehet menevät, koska se on helpoin tie ottaa tämä kuningatar omistukseensa. Valitettavasti hän menettää kruununsa ja loistonsa ellei saa itse hallita elämäänsä. Onko sinulla voimaa ja rohkeutta antaa hänen aurinkonsa loistaa edelleen kaikille ja kaikkialla. Uskallatko nähdä kuinka päät kääntyvät hänen jälkeensä, missä ikinä hän kulkeekaan. Uskallatko antaa hänen nauttia saamastaaan huomiosta? Todennäköisesti et, koska suurin osa miehistä on pelkureita. Kannattaa silti yrittää paikata tilannetta, sillä onnistuessasi omistamishalusi sijasta nauttimaan hänen olemassaolostaan ja ilostaan vilpittömästi, on palkkiosi oleva mittaamaton. Saadessaan käyttää todellista sisäistä luovuuttaan vapaasti rakentaa Leijonanainen itselleen ja sinulle valon ja rakkauden valtakunnan, jollaisesta et varmasti ole osannut edes haaveilla."

"Tärkeintä ei siis ole, mitä teet Leijonanaisellesi, vaan mitä olet valmis tekemään itsellesi. Oletko valmis luopumisen kovaan kouluun saadaksesi pitää Leijonan, johon olet ihastunut vai tyydytkö voimansa ja valonsa menettäneeseen kotikissaan kuten useimmat raukat tekevät. He eivät tosiaan tiedä kuinka paljon menettävät. Toivon, että sinussa on miestä vastaamaan Leijonanaisesi haasteeseen, sillä Leijonan todellisilla, sädehtivällä ja iloisella kloorialla silattuja pareja on tällä hetkellä olemassa aivan liian vähän."

 Se on totta että haluan olla monesti keskipisteenä ja haluan olla vapaa ilman että minun täytyy aina kysyä että saanko tehdä sitä sun tätä? Se on riistävää..

Tiuskin kun asiat eivät mene niin kuin minä haluan. Olen ahdistunut. Mutta hän on tukahduttanut sanani etten voi vaan puhua asiasta. Hän on kieltänyt puhumaan enää mistään henkilökohtaisista asioista. Kuinka voin enää puhua hänen kanssaan kun en voi puhua muillekkaan. Siksi perustin tämän blogin että saan edes jonnekki purkaa ajatukseni.

Mutta ei asiat nyt niin huonosti ole. Kyllä meillä on hyviäkin päiviä ja nauretaan, mutta onko jokin kipinä silti jo haihtunut? Olemmeko enää niinkuin veli ja sisko jolla on vahva side mutta ei enää romantiikkaa tai sitä jotain mikä tekee parisuhteen? Miksi hän jättää ystävänsä ja kaiken minun takiani? Onko se pakkomielle vai rakkaus? Miksi hän haluaa elää näin minun kanssani? Riittääkö vain perhe ja minut hänelle?  Ehkä minun pitäisi tosiaan kysyä häneltä, mutta miten saan suuni auki en varmaan mitenkään..

Se että on joka päivä saman ihmisen kanssa niin se ahdistaa se on se asia miksi minua ahdistaa..

Tarkennan hiukan..

Poikaystäni on luotettava, ihana ja ottaa minut kyllä huomioon joissakin asioissa. Minä vaan en pysty puhumaan enää näistä asioista hänen kanssaan. Tuli mieleen että muutama kuukausi sitten meillä oli riita ja sanoin hänelle että en pysty enää, mutta hän sai minut taas uskomaan että kaikki muuttuu, mutta ei minun mielestäni? Ehkä ne asiat muuttuu millä ei ole minulle mitään merkitystä. Ehkä olemme vaan liian erilaisia. En tiedä mitä hän ajattelee enää minusta. En ole tullut ajatelleeksi että onko hän onnellinen? entäs jos hän on samaa mieltä kun minä muttei vaan pysty irroittamaan? Ehkä ei ehkä joo.

Ajattelen kyllä tulevaisuuttakin. Näin pitkässä suhteessa se kai on ihan luonnollista. Millainen ensi asunto meillä olisi? Kuinka monta lasta haluaisimme? olemme puhuneet asiasta, mutta kannattaako se jos en saa luottamusta koskaan takaisin. Pitäisikö hän edes uusista ystävistäni jos sellaisia saan? Minulle hänen ystävänsä ei ole ongelma vaikka en pitäisisikkään heistä. Muttei hänkään tapaa ystäviään. Kuinka hän voi olla ilman ystäviä? en ole tullut kysyneeksikään, ehkä pitäisi.

Nämä kirjoituksen vähän pomppii mutta voiko tuon pidemmästi kertoa.

Olen jotenkin jo tottunut siihen että kun tulen koulusta kotiin olen vain kotona. Vkl olen vain poikaystävän kanssa joko meillä tai heillä.

Nyt olen vain tajunnut ettei minulla ole enää ystäviä. Ei ketään oman ikäistä jolle voi kertoa huolet luottamuksella ei ketään naispuolista.. Koulussa minulla on kyllä kavereita mutta nekin on vain koulukavereita. Minulla on vain yksi ystävä jolle voin soittaa. Ja olemme paljon koulussa yhdessä mutta siihen se sitten jääkin. Kesällä emme ole nähneet kertaakaa. Olen menettänyt ne kaverit joiden kanssa olin 7 vuotta ystäviä.. Kyllä se vaan tuntuu ja joskus ajattelee että mitähän ne musta ajattelee kun jätin heidät yhden miehen takia.. En saa heitä varmaan koskaan takaisin.

Kaikki muu on hyvin tässä suhteessa. Hän on ihana mies ja luotettava ja hänellä on mukava perhe, mutta minulla ei ole muuta elämää kun hän perheineen ja oma perhe. Ei ketään muuta..

Mutta ero käy aika usein mielessä, mutta en tiedä kuinka pystyisin sen jälkeen elämään koska olen niin jumittunut tähän nykyiseen elämääni. Pitäisi aloittaa kaikki alusta..

Sanokaa mitä mieltä olette asiasta? Oletteko samassa tilanteessa vai oletteko olleet samaisessa tilanteessa?

Sinä kesänä kun aloimme seurustella hän lähti armeijaan. Ehdimme seurustella kuukauden ja se oli aivan liian vähän. Emme tunteneet toisiamme. Olin paljon kavereiden kanssa ja joskus Tero jäi toiseksi. Siitä se kaikki sitten alkoi.

Hän rupesi haukkumaan ystäviäni, hän katsoi jostain ihmeen kauttu irc yksityis viestit ja vanhat mesekeskusteluni. Silloin minulla räjähti mutta rakkaus vei taas voiton. En halunnut menettää häntä. En voinut käydä enää irc galleriassa ja jos laitoin uuden kuvan itsestäni hän suuttui. En voinut käydä mesessä enää. Kylällä kyllä kävin vielä ystävien kanssa, mutta senkin hän lopulta minulta kielsi. Ystävät eivät saaneet enää tulla meille koska en ollut muistanut heti lähettää takaisin viestiä. Joskus oli valehdeltava ettei he ole minun luonani mutta kun jäin kiinni en enää saanut tavata ystäviä. Näin ystäviäni vain koulussa ja joskus kun oltiin kylällä Teron kanssa.

Kun Tero oli armeijassa meillä oli tosi pahoja riitoja. Hän oli monta kertaa jättämässä minua jos en muutu. Ja niin minä muutuin hänen takia. En tavannut ystäviä, en saa laittaa irc-galleriaan tai facebookkiin kuvia, en saa käydä mesessä. Ja kun lähetän kavereiden kanssa viestiä hänen katseestaan näkee ettei tykkää.

On tässä osuutta minussakin. 9 luokalla olin paljon poikien kanssa kaveria ja oli pakko valehdella koska pelkäsin että hän suuttuu ja jättää minut.

Armeijan jälkeen meillä on mennyt välillä hyvin ja välillä huonosti...

Nyt vain en enää tiedä pystynkö tekemään samoja asioita rakkauden tähden..

Ajattelin ruveta kirjoittamaan blogia jos se auttaisi "ongelmaani". Olen ihan tavallinen tyttö joka käy lukiota. Rupesin seurustelemaan nykyisen poikaystäväni kanssa vähän päälle kaksi vuotta sitten. Olin silloin vasta 14 vuotias ja hän oli 18. Kaikki oli aluksi kivaa ja jännittävää. ja pelkäsin että mitä vanhempani sanovat, mutta ajan kuluessa ottivat hyvin vastaan. Tietysti olin helpottunut asiasta.

Nimet eivät ole oikeita ( muutetut)

poikaystäväni: Tero

Ystäväni: Sini

ystäväni2: Siiri

Poikaystävän ystävä: Olli

Aloitetaanpa siitä miten tapasimme. En ollut koskaan puhunut Terolle olin vain nähnyt kylällä sen enempää kiinnittämättä huomiota, kun sitten sain tutulta tekstiviestin että oli sanonut minua hyvännäköiseksi ja kysellyt kuka olen. Siihen vain vastasin että aijjaa. Olin vähän ymmälläni koska en ollut edes puhunut Terolle. Ja mitään ei tapahtunut. Kun tapahtuneesta oli kulunut jonkin verran aikaa niin hän rupesi viestittelemään ja tutustumaan yhteen parhaista ystävistäni Siniin. Olin tietenkin iloinen Sinin puolesta, mutta sitten kun tapasin hänet Sinin kautta ja juttelimme hän alkoi kysellä mese osoitettani. Ajattelin sen olevan vain ystävä mielessä. juttelimme niitä näitä mesessä ja vaihdoimme numerotkin.

Kun poikaystäväni ystävän synttärit oli ja menimme Sinin kanssa sinne. Olimme ensin neljästään ennenkön menimme bileisiin. Siellä siis ei tapahtunut mitään mutta kun menimme Sinin kanssa meille yöksi niin Sini rupesi puhumaan Ollista vähän siihen sävyyn  että olisi ihastunut häneen. Mutta silti hänellä oli juttua Teron kanssa vielä. Sinä yönä Tero laittoi taas minulle viestiä ja jo vähän siihen suuntaan että " miksi lähditte? " " Ihmettelin minne olit kadonnu?" yms.

Sitten tuli vappu. menimme järven rannalle missä oli paljon porukkaa. Ryyppäsimme. Tero halusi että menen hakemaan hänen kanssaan autosta hänelle juomista ja siitä menimme käymään Ollin asuntovaunulla. Ystävänikin soitti minne olimme kadonneet ja sanoin että menimme hakemaan Terolla juotavaa. Kun lähdimme asuntovaunulta siiri tuli meitä vastaan yhden tutun kanssa. Siitä lähdimme neljästään tutun luokse yöksi. Nukuimme Teron kanssa vierekkäin mutta silloin ei tapahtunut mitään. siitä lähtien Sini oli minulle vihainen aika kauan ja en tiennyt mitä tehdä.

Puhuin jo Siirillekkin että mitä teen. Teen väärin hyvää ystävääni kohtaan. Siiri sanoin että lopettaisin suhteen ja itsekkin olin jo lopettamassa, mutta en pystynyt. En vaan pystynyt lopettamaan. Minun olisi pitänyt lopettaa koska tein ystävälle todella väärin...

Sitten tuli ensisuudelmamme. menimme käymään tuttujen bileissä. Olimme selvinpäin koska piti mennä kotiin. Menimme käymään tupakille takapihalle missä ei ollut muita. Kun olimme menossa sisään Tero kutsui nimeäni ja kun käännyin Tero suuteli minua. Sen jälkeen olin ihan taivaassa. Kun pyöräilin kotiin soitin Siirille aivan onnessa ja tietenkin kielsin sanomaan mitään sinille.

Ei mennyt kauaa kun seurustelimme. Ja sini antoi jonkun ajan päästä anteeksi koska hän rupesi seurustelemaan myöhemmin Ollin kanssa.